Taas täällä pohdin sitä miten lapset on mun elämää muuttaneet. Ennen lapsia mun sosiaalinenelämä oli tosi vilkasta. Jopa niin vilkasta että välillä torjuin ehdotukset kahvitteluista tai yhteisistä juoksulenkeistä,koska välillä piti saada olla itsekseenkin. Olavi ei tunnetusti liikaa roiku mun punteissa, joten tapanani oli viettää paljon aikaa kavereiden kanssa. Sukulaiset nyt ovat pitkän aikaa jo asuneet kaukana.
Se miten pidän yhteyttä ystäviin, minkä verran harrastan juttuja (harrastukset on mulle ollut aina kaveriaikaa) on kovasti muuttunut lasten tulon myötä. Kun Piitu ja Remu oli vauvoja ajattelin ettei kukaan halua olla mun ja vauvan kanssa kun se on niin meluisaa ja erilaista olemista. Täytyy käydä lapsille sopivissa kahviloissa tai istua vaan meillä kotona hoitopöydän äärellä. Molemmat kun oli sellaisia 8kertaa päivässä kakkaavia ja itkuisia vauvoja. Remun vauvavuonna kahvilat ja ravintolat ei tullut kysymykseenkään. Myös kaikki extempore reissut ovat historiaa. Vaikka lasten kanssa nyt jo pystyiskin tekemään yhtä sun toista vaatii se edelleen aina kovaa suunnittelua. Miten unet, ruuat (ruaat on aina meidän oma lisähaaste kun Remu on nin allerginen), vaihtovaatteet! Tuntuu vaan helpommalta jäädä kotiin.
Huomaan myös että olen "omasta syystäni" jäänyt sillai aika yksin ettei mun normaaleihin viikkoihin enää sisälly oikeen kavereiden näkemisiä. Muutaman kerran kuussa joku tulee käymään ja Jenniä onneksi näkee lähinnä tontilla ja jumpassa.
Enkä nyt todellakaan tässä syyllistä ketään. Minä se oon joka ei oo jaksanut kavereille soitella eikä ehdotella tapaamisia. Väkisinkin silloin monet kaverit on jääny taka-alalle eikä yhteyttä enää kovasti pidetä. Lähinnä vaan harmittelen tätä tilannetta kun olen aina kiinni lapsissa. Monet tärkeät ihmiset asuu niin kaukana enkä lasten kanssa enää kovin pikaisille visiiteille tule lähteneeksi.
Lapset kasvaa koko ajan ja kaikki menot heidän kanssaan helpottuu. Vastapainona meitä alkaa enemmissä määrin hiillostamaan toi talonrakennus projekti, joka vie jo nyt kaiken vähäsien vapaa-ajan Olavilta. Mää toimin tässä tälläisenä yksinhuoltajana. Lisäksi tunnen vähän huonoa omaatuntoa siitä jossen oo lasten kanssa joka lauantai ja sunnuntai tontilla. Ei Olavi sitä vaadi eikä pyydä mutta tiedän miten tylsää ja raskasta siellä on olla yksinään aamusta iltaan. On aika paljon koitettu lasten kanssa olla seurana kesällä ja syksyllä kun ilmatkin on ollut hyvät. Lisäksi se missä pystyn Olavia auttamaan on ruuanlaitto. Onhan se ihan kiva että kun toinen on 12 tuntia rakennuksilla niin mä oon edes hoitanut ruuan valmiiksi. Jos oon viikonlopun reissussa ei kotikaan oikeen pysy ruodussa kun viikolla ei siellä meinaa tapahtua mitään siivousta, pyykkäystä eikä tiskausta.
On tietysti olemassa erilaisia sosiaalisiakohtaamisia. Olen tutustunut täällä Nokialla töiden ja futiksen ja etenkin lasten kautta useisiin mukaviin ihmisiin. Ja mukavia naapureitakin meillä on! Ne kohtaamiset ovat kuitenkin vaan vielä pintaa eivätkä vielä ystävyyssuhteisiin verrattavia.
Kai nää on ihan tavallisia "yksinhuoltajan" kiireisten ruuhkavuosien ongelmia. Jokainen kaverikohtaaminen on tullut aina vaan tärkeämmäksi. Odotan niitä aina kuin kuuta nousevaa.
Kiitos että edelleen olette <3
Mulla on ollu kanssa jo jonkin aikaa samanlainen fiilis! Keväällä Viltsun yksi kummitädeistä oli työtön ja oli juuri muuttanu raumalle takasin niin sen kanssa näin joka viikko, mutta sitten hän sai töitä ja tapaamiset taas jäi. Nyt olen käynyt kaks kertaa viikossa tankotanssimassa mut ne siellä on käyny jo kauemmin samoilla tunneilla ja tuntee toisensa ja minä olen se uusi tyyppi. Välillä tuntuu ettetn edes osaa enää jutella rennosti niitä näitä uusien ihmisten kanssa kun kotona vaan höpötän yksinäni kahdelle jotka ei osaa puhua kunnolla...tuntuu ettei suusta tule välillä mitään järkevää aikuisten juttua vaikka kuinka yrittää:) Ehkä sitä sitten taas oppii juttelemaan aikuisten kanssa kun menee töihin!
VastaaPoistaOot silti ajatuksissani <3 lähes jokapäivä!!!
VastaaPoista