Mikä viikko? Mitä? Häh?!

Aika rientää! Mää en voi käsittää että tässä ollaan jo näin pitkällä. Nyt meneillään raskausviikko 35. En oo lainkaan tarpeekseni saanut totutella ajatukseen uudesta vaavista.

 Raskauden etenemisen lisäksi oon koko ajan ollut tyynenä tuon keväänkin suhteen. Eihän täällä vielä mikään kevät ole...vai pakko kai sekin on jo myöntää kun ollaan jo maaliskuun paremmalla puolella. On ollut kyllä niin ihania ilmoja ja onneks ollaan nyt terveinä saatu niistä nauttia Piitun ja vierailjoiden kanssa. Viime viikot ovat hurahtaneet nopsaan kun meillä on ollut täällä Maija, Maria ja Tiia vierailulla. Ihanaa että jaksatte käydä meillä! On aina yhtä mukavaa kun joku tulee käymään. Laitan tähän vielä kuvamateriaalia siitä miten Piitu nauttii keväästä. Piituhan ei varsinaisesti tykännyt talvella ulkoilla vaan oli aina kinumassa sisälle. Lumileikit ei todellakaan olleet hänen juttunsa ja lumella oli jopa pelottavaa kävellä. Tyttö on ihan onnensa kukkuroilla nyt kun maa on sula ja olisi päivät pitkät vaan pihalla. Ja kyllähän se lumikin nyt kelpaa kunnei sitä tämän enempää enää löydy:

Mua on alkanut ihan hirveästi jännittämään tuleva. Ei synnytys niinkään...tai no oikeastaan se ei jännitä juuri ollenkaan, mutta se miten sen jälkeen pärjätään. Osaan mielestäni kyllä vauvaa hoitaa nyt kun tämä on jo toinen, mutten ymmärrä miten saan tämän koko sirkuksen pyörimään. Eilenkin laitoin Piitun nukkumaan ja huokaisin helpotuksesta että saan tunnin rauhoittua ennen omaa nukkumaanmenoaikaani ja sitten tajusin: Reilun kuukauden päästä en saa lyyhistyä sohvalle, en syödä rauhassa iltapalaani, en katsoa telkkaria näin rennosti vaan minulla on tässä sylissä huutava tenava joka luultavasti ei ymmärrä vielä tuon taivaallista siitä että nyt olisi alkamassa yö. Sitten kun saan kolmen tunnin sylittelen ja syöttelyn jälkeen hänet unille, voinkin jo valmistautua herämään parin tunnin päästä uudelleen. Voihan univelka... APUA!

Aamulla Piitu herää kukonlaulun aikaan niinkuin on nyt alkanut tehdä ja sitten mulla on kahden pienokaisen arki pyöritettävänä. Toiselle tarttis tarjota aktiviteettia, kotiruokaa ja ulkoilua ja toiselle syliä, tissiä ja unta. Miten onnistun kahlaamaan päivät läpi? Niinkuin lähimmät tietävät en hirveästi pysty tuon isäukkelin varaan laskemaan. Mua surettaa jo nyt ajatus siitä että vuosi tästä eteenpäin tulee takuulla olemaan tähän astisen elämäni rankin enkä luultavasti tule saamaan Olavia siihen ihan hirveästi avukseni. Just sillon kun sitä eniten tarttisin, on sillä eniten töitä tiedossa. Varmasti se yrittää olla läsnä, mutta se luultavasti tarkoittaa lisää yötöitä enkä usko hyötyväni väsyneestä kuikkuisesta Olavista juurikaan ollenkaan. Toivotavasti saan tänne meille silloin tällöin jotain muuta aikuiseuraa jotta onnistun pitämään pääni kasassa.

Enkä mä sillä etten selviäis. Onhan kaikki muutkin maailman äidit ja jopa yksinhuoltajat selvinneet hitto KAHDESTA lapsesta. Toisillaha niitä on seitsemän. Tosin ajattelen että kolmas lapsi on siinä mielessä helpompi että isommilla on siinä vaiheessa seuraa toisistaan äidin hoitaessa pienintä. .


Ja lopulta: Itsepähän olen tähän veneeseen halunnut ja tiedän että vaikeuksien ohella saa elämäänsä lisää maailman ihanimpia asioita. Tässä siitä todistusaineistoa kuvien muodossa.