Loppusuoralla

En oo (taaskaan) hetkeen kirjoitellut. Johtuen siitä ettei vaan yksinkertaisesti oo ollut aikaa eikä energiaa silloin kun aikaa olisi ollut. Täällä on taas sairasteltu minkä keritään. Koko kevät on ollut flunssakierrettä kaikilla perheenjäsenillä. Näin raskauden loppumetreillä taudit on tuntuneet erityisen ikäviltä kun oma kunto romahtaa, Piitun valvomiset omien valvomisten päälle ja vielä se ettei tuo ukkokaan osaa yhtään huilata eikä huolehtia itsestään ollessaan kipeä.

No nyt on hetkellinen suvantovaihe ainakin meneillään. Mina ja Olavi ollaan nuhasia, mutta pahin on selätetty. Piitu on terveenä.

Raskauden kannalta alkaa olla jo aika jännät paikat. En usko että enää montaa päivää menee. Ihmettelen jopa jos laskettuunaikaan eli 29.4 asti päästään. Kolmena viimeisestä neljästä illasta olen ollut varpaillani sen suhteen pitäisikö Piitulle jo hälyttää mummia hoitoapuun jos lähtö sairaalaan tuleekin. Illalla/yöllä alkaa maha supistella ja puoliltaöin useimmiten on jo aika kipeitäkin supistuksia. Siitä ne kuitenkin hälvenevät ja joka yö oon ennen kahta nukahtanut ja aamulla herätessä mulla ei oo enää minkäänlaisia tuntemuksia. Tälläsessä jännässä tilassa kroppa nyt tuntuu mua pitävän....lähtövalmiudessa mutta vääriä hälyytyksiä kaikki. Lisäksi alan illalla kuumoilla...tulee sellaisia samanlaisia oloja kuin olis kuumeessa että viluttaa ja äkkiä onkin kauhee hikikuuma päällä. Tälläisiä oloja mulle tuli Piitun raskaudessa ainoastaan sinä iltana kun synnytys oikeasti käynnistyi, joten hyvin erilainen on tilanne nyt. Mahdankohan enää uskoa sitten kun se synnytys oikeasti käynnistyy.

Piitulla on jonkinlainen eroahdistuskausi meneillään (tai sitten vaan aistii uutta tilannetta) joka vähän surettaa hormoonihuuruista äitiä. Ksokaan ennen Piitu ei ole hoidossa itkeskellyt eikä häntä ole sinne harmittanut jäädä. Nyt viimeiset kaksi viikkoa on hoitopaikkaan lähteminen ollut ikävää ja hoitopaikan pihassa neiti tarrautunut kiinni mun kaulaani itkua pidätellen. Piitu on sillai reipas ettei varsinaisesti jää parkumaan mutta kyllä siitä se hätä näkyy. Tää on varmaan ihan normaalia lapsille yeensä mutta Piitulla ei ikinä ennen tälläistä ole ollut ja siksi se tuntuu musta nyt ihan kamalalta. Kamalaa siitä tekee myös ajatus siitä että mä oon oikeesti vaan kotona ja silti tuotan tän surun hänelle.

Järjellä kun ajattelee niin on varmasti Piitulle hyväksi että hän pääsee kahtena päivänä viikossa edes hetkeksi leikkimään ja touhuamaan, sillä mää ole tällä tehkellä hyvin väsynyt ja kömpelö leikkikaveri. Ja eihän Piitu siellä hoidossa mua kuulemma sure. Hoitaja sanoo että leikkii iloisena, syö ja nukkuu hyvin. Ne on vaan nää eroamishetket.

Lisäksi nää on mulle ihan hirmu tärkeitä päiviä kun saan tehdä rauhassa tekemättömiä kotitöitä ja
LEVÄTÄ. Yöt on ollut jo kuukausia huonoja ja ymmärtääkseni ne tulee olemaan sitä vielä aika pitkään vauvan kanssa :D Synnytystäkin varten tarvii kerätä voimia taudin jäljiltä takas.

Ja silti....tunnen niin suurta huonoa omaatuntoa jättäessäni surullista lasta hoitoon että itken joka kerta kun pääsen pois Piitun näkyvistä. Hänelle kunnei tietenkään saa näyttää että tämä on äidillekin kamalaa....kun oikeasti hätää ei ole.

Nyt jänäämään koska kolme muuttuu neljäksi :)